Toivon tarinoita

Elämäni haasteellisimmat vaiheet ovat tuoneet minua aina lähemmäs Jumalaa. Olen ”joutunut” (ikäänkuin pakon edessä) viipymään kerta toisensa jälkeen Hänen läsnäolossaan ja Hän on opettanut ja kasvattanut minua. Ellei näin olisi tapahtunut, niin katkeruus olisi saanut minussa vallan. Sen sijaan Jumala on pitänyt minua kämmenellään ja johdattanut kasvun tielle, joka hetki, vaikkei aina ole siltä tuntunut. Olen saanut kasvaa Herran armosta uskossa, toivossa ja Hänen rakkaudessaan.

Toivo on ihmeellinen asia. Kun on Toivoa, elämä tuntuu mielekkäältä. Ilman Toivoa kaikki on tyhjää ja tarkoituksetonta. Toivoton ihminen vaipuu helposti masennukseen ja näköalattomuuteen.

Toivo kantaa. Vaikeuksien ja vastoinkäymisten keskellä Toivo on pieni valonpilkahdus tai suurempi valo, jota kohti kokee uskaltavansa kurottautua.

Olen joitakin kertoja elämässäni ollut vailla Toivoa, ansassa ja loppuun ajettu, kuin vanha autonromu, joka teki viimeisen matkansa. Vaikka hain apua, minua ei uskottu eikä otettu vakavasti. Minuun sattui ja elämänhaluni oli luovuttamisen puolella.

Näinä kertoina mieleeni muistui ”Suora linja” Jumalan luo. Psalmi 50, jae 15: ”Huuda minua avuksesi ahdistuksen päivänä. Minä vapautan sinut ja sinä olet kunnioittava minua.” Jumalalle on suora numero 5015.

Meillä on sellainen Jumala, joka rakastaa lapsiaan, hänen omiaan. Eikä siinä vielä kaikki. Joka päivä hän vetää puoleensa heitä, jotka eivät häntä vielä tunne ja tarjoaa anteeksiantamusta ja Armoa Jeesuksessa Kristuksessa -pojassaan. Jumalan tahto meitä kohtaan on hyvä. Hän itse sanoo:” Anokaa, niin teille annetaan.” Se on meidän oikeutemme!

Niin siis rukoilin, suorastaan huusin Jumalan puoleen:” Auta Jeesus! Minä hukun! En osaa, en jaksa!

Näissä tunnelmissa ollessani sain ystävältä yllättävän viestin. Turussa, Ruissalon Kansanpuistossa oli tuona heinäkuun 2024 viikonloppuna meneillään tilaisuus. Minua kehotettiin menemään sinne. Tämä oli Jumalan johdatusta. Ystävä ei tiennyt minun tilanteestani yhtään mitään.

Kansanpuistossa puhuja keskeytti puheensa yllättäen. Hän sanoi:” Täällä on nainen. Sinä et ole katkera. Sinä et ole vihainen. Mutta sinulla on hirvittävän paha olla. Herra sanoo sinulle: Minä vapautan sinut. Älä muistele kärsimääsi pahaa!”

Tämä tuli suoraan kohti. Tunsin kuinka lämpö valtasi minut ja vatsassani oli lämmin pyörre. Ilo valtasi minut ja ylistin Herraa Jumalaa siinä paikallani, toisten tanssiessa piirissä ympäri salia. Sillä hetkellä sain ilon, Toivon ja kokemuksen siitä, että Herra pitää meistä huolen.

Aloin odottaa sitä luvattua hyvää ja vapautta. Oli johdatusta, että sain kutsun ja menin tilaisuuteen. Sain vahvistusta Psalmin 5015 lupaukseen. Minun rukoukseni ja huutoni oli kuultu.

Jumala kuulee myös sinun rukouksesi, kun rukoilet rehellisesti Jumalaan turvautuen.

Mitä tuon jälkeen tapahtui, vaatiikin pitkän selonteon. Monien raskaidenkin vaiheiden kautta olen nyt vapaa. Tästä kiitän joka päivä Jumalaa, joka on uskollinen ja rakastaa.

Häntä kiitän! Häntä rakastan! Häntä ylistän ja Häneen joka päivä turvaudun!

Hänessä minulla on Toivo!

Elämässäni on viime vuosina tapahtunut merkittäviä muutoksia kroonisen sairastumisen myötä. On ollut päiviä, jolloin olen kysynyt: ”Jumala, missä oikein olet?” Ja toisaalta päiviä, jolloin olen kokenut hänen kulkevan kanssani kaikkein pimeimpien laaksojen läpi.

Kun sairaus iskee, jokainen normaali ja tavallinenkin hetki on suuri kiitosaihe. Koen, että minulle on avautunut aivan uudenlainen tapa arvostaa elämää ja sen kauneutta, nimenomaan pieniä arkisia hetkiä.

Tämän kautta olen saanut oppia paljon myös toivon merkityksestä: Se ei perustu olosuhteisiin. Olosuhteilla on nimittäin tapana vaihdella hyvin nopeastikin.

Ainut toivoni on ollut Jumalassa, jota olosuhteet eivät muuta, ja jonka rakkaus sinua ja minua kohtaan on järkkymätön. Hänellä on voima täyttää ihmissydän sellaisella toivolla ja ilolla, joka räjäyttää tajunnan ja muuttaa sisimmän. Hyvällä tavalla. Hetki hetkeltä, ja vaikeuksienkin keskellä.

”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.”  -Roomalaiskirje 15:13″

Haluan kertoa teille lyhyesti siitä, miten minä tulin uskoon.

Minä en nimittäin kasvanut uskovaisessa ajattelussa, enkä oikeastaan uskonut mihinkään. Päinvastoin – saatoin joskus jopa vähän pilkata tai naureskella Jumalalle. 
Yksi iso syy oli se, että näin maailmassa niin paljon pahaa. Ajattelin usein, että jos Jumala olisi olemassa, miksi tällaista tapahtuisi?

Minulla oli tosi hyvä ja turvallinen lapsuus. Kaikki oli hyvin. Mutta jostain syystä olen jo aika nuoresta asti nähnyt todella pahoja painajaisia. Ne olivat voimakkaita ja pelottavia. Kun tulin teini-ikään, ne alkoivat muuttua unihalvauksiksi.

Jos joku tietää, mitä unihalvaus on, niin tietää myös miten ahdistava kokemus se voi olla. Heräät tavallaan kesken unen ja saatat jopa hetken luulla olevasi hereillä kunnes huomaat olevasi eri paikassa. Välillä oli myös haastavaa päästä liikkumaan. Ne oli aina vähän erinlaisia, mutta aina yhtä pelottavia ja kamalia kokemuksia. Olen aina kuvaillut sitä ikäänkuin aivan samana maailmana kuin tämä meidän, mutta siellä on harmaata ja synkkää. Minulla suurin ongelma oli aina se, että en meinannut päästä niistä millään pois.

Kun täytin 20 vuotta, sain puhelun tädiltäni Katilta. Hän soitti onnitellakseen minua syntymäpäivän johdosta. Mutta hän sanoi myös jotain muuta: hän kertoi kokeneensa, että Jumala kehotti häntä kertomaan minulle oman tarinansa syntymäpäivälahjaksi.
Hän kertoi, kuinka hän oli itse tullut uskoon. Ja hän kertoi myös, kuinka Jumala oli parantanut hänet kemikaaliyliherkkyydestä. Kuuntelin sen puhelun – ehkä vähän ihmetellenkin.

Puhelun jälkeen menin päiväunille.
Sain taas unihalvauksen.

Nousin sängystä ja näin eteisessä jotain. Siellä oli pelkkää mustaa, kuin pimeys olisi ollut suoraan edessäni. Siinä tilanteessa koitin kaikkia vanhoja tapojani päästä pois unihalvauksesta, mutta ne eivät auttaneet. Mielessäni oli myös Katin kanssa käyty puhelu jonka myötä päädyin katsomaan mustaa päin ja sanoin:
“Minä uskon Jeesukseen.”
Mutta mitään ei tapahtunut.
Muistan ajatelleeni mielessäni vähän skeptisesti, että no niin, olisi pitänyt arvata ettei tämä toimi.
Sitten nostin käteni mustaan päin ja sanoin kolme kertaa:
“Jeesus, Jeesus, Jeesus”

Ja siinä hetkessä tapahtui jotain.
Ihan kuin napsauksesta minä heräsin täysin. Unihalvaus loppui heti. Ja samaan aikaan päälleni laskeutui sellainen rauha, jota en ollut koskaan ennen kokenut.
Se oli todella kummallinen – mutta samalla hyvin todellinen rauha.
Ja minulle se hetki oli käännekohta. Siinä hetkessä ymmärsin, että Jeesus on todellinen. Ja että Hän kuulee.
Siitä alkoi minun matkani uskon kanssa.

Sen kokemuksen jälkeen tapahtui jotain todella merkittävää.
Unihäiriöt, jotka olivat seuranneet minua vuosia olivat poissa. Muutama unihalvaus yritys tuli, mutta pääsin niistä heti pois ja painajaiset loppuivat.
Sain unihalvauksia ennen joka viikko ja nyt olen niistä vapaa. 

Mutta sen jälkeen alkoi tapahtua myös muita asioita. Sellaisia pieniä, mutta samalla ihmeellisiä hetkiä, joita en tule koskaan unohtamaan. Sellaisia, jotka saivat minut ymmärtämään, että Jumala oli oikeasti johdattanut minua jo pitkään – vaikka en itse ollut sitä ymmärtänyt.

Ennen kuin tätini Kati oli soittanut minulle, olin jo viikkojen ajan nähnyt jotain erikoista työmatkallani. Asuin tuolloin Turussa ja kuljin töihin Föli-bussilla, ja bussissa oli televisio, jossa pyöri jatkuvasti erilaisia raamatunkohtia.

Muistan ajatelleeni monta kertaa hieman ärsyyntyneenäkin, että eikö tuosta televisiosta voi tulla mitään muuta.
Myös työmatkan varrella oli tien laidassa iso lakana, jossa luki:
“Jumala on valo.”
Olin nähnyt senkin monta viikkoa peräkkäin.
Silloin en ajatellut niistä juuri mitään. Ne olivat vain asioita, jotka osuivat silmiini päivä toisensa jälkeen.

Kun tätini Kati oli kertonut minulle omasta uskostaan, hän mainitsi myös ensimmäistä kertaa hengellisen televisiokanavan, TV7. En ollut koskaan ennen kuullut siitä.
Eräänä päivänä menin taas bussilla töihin. Olin istunut bussissa jo noin 20 minuuttia, katsonut ulos ikkunasta ja ollut omissa ajatuksissani.

Ja sitten tapahtui jotain erikoista.
Ihan kuin jostain olisi napsautettu kytkintä – yhtäkkiä huomasin ympärilläni jotain, mitä en ollut huomannut aiemmin ollenkaan.
Koko bussi oli täynnä mainoksia.
Niitä oli ikkunoissa. Niitä oli penkkien selkänojissa. Niitä oli joka puolella.
Ja ne kaikki olivat TV7:n mainoksia.

Muistan ihmetelleeni sitä todella paljon. Miten olin voinut istua siinä bussissa niin kauan huomaamatta niitä? Niitä oli oikeasti paljon. Tuntui kuin silmäni olisivat yhtäkkiä vain auenneet näkemään ne.

Samana aikana elämässäni alkoi muutenkin tapahtua asioita, jotka koskettivat minua syvältä.
Yksi niistä liittyi erääseen lauluun. Se oli Puhdasta vettä, jonka esitti Samuli Edelmanin tytär.
Kuuntelin sitä laulua todella paljon. Se puhutteli minua jotenkin syvästi. Saatoin jopa laulaa sitä yksin ääneen, esimerkiksi suihkussa.
Muistan yhden erityisen hetken.

Olin käymässä vanhempieni luona ja olin saunassa aivan yksin. Siellä oli hiljaista ja rauhallista. Nautin siitä hetkestä, ja aloin laulaa sitä samaa laulua ääneen.
Laulussa on kohta, jossa sanotaan:
“ Kuuletko luojani, kuuletko mua 
kanna mua siivilläs, kannata mua 
Kuuletko luojani, kuuletko mua 
en tahtoisi yksin mä taivaltaa”
Lauloin sitä yksin siellä saunassa.

Ei mennyt kovinkaan kauaa siitä, kun tätini Kati laittoi minulle viestiä. Liittyen Puhdasta Vettä lauluun. 
Se oli juuri se sama laulu.
Muistan liikuttuneeni siitä hetkestä. Ja muistan ajatelleeni mielessäni jotain hyvin yksinkertaista mutta hyvin voimakasta: Minun olisi pitänyt ymmärtää se jo aiemmin.

Totta kai Luoja kuuli minut.
Hän oli kuullut minut joka hetki.

Ja kun olin kokenut sen hetken unihalvauksessa ja aloin ymmärtää, että Jeesus on todellinen ja että minut on pelastettu, aloin nähdä nämä kaikki asiat aivan uudella tavalla.

Ymmärsin yhtäkkiä, miksi ne olivat olleet siinä.
Ne eivät olleet sattumaa.
Ne olivat siinä minua varten.
Jumala oli puhunut minulle jo pitkään eri tavoilla, vaikka en ollut vielä kuunnellut.

Ja sitten tapahtui vielä yksi asia, joka jäi mieleeni todella vahvasti.
Yhtenä päivänä huomasin, että Föli-bussin televisio oli pimeänä. Siellä ei enää pyörinyt niitä raamatunkohtia. Ja kun kuljin samaa työmatkaa, myös se lakana tien varresta oli poissa.
Ne olivat kadonneet.
Ja silloin minulle tuli hyvin vahva ajatus sydämeeni:
Työ oli tehty.
Viesti oli mennyt perille.
Jeesus oli tullut sydämeeni.

Kun katson nyt taaksepäin kaikkea sitä, ymmärrän jotain hyvin tärkeää. Jumala oli etsinyt minua jo pitkään ennen kuin minä aloin etsiä Häntä.
Minä luulin, etten usko mihinkään. Saatoin jopa naureskella Jumalalle.
Mutta silti Jumala puhui minulle.
Hän puhui pienen puhelun kautta.
Hän puhui työmatkan varrella olevien viestien kautta.
Hän puhui laulun kautta.
Ja lopulta Hän kohtasi minut siinä hetkessä, kun olin täysin voimaton.
Ja se rauha, joka silloin tuli – se oli jotain, mitä en ollut koskaan ennen kokenut.
Siinä hetkessä ymmärsin, että Jeesus ei ole vain joku kaukainen ajatus tai uskonnollinen tarina. Hän on todellinen. Ja Hän näkee jokaisen ihmisen.
Hän näki myös minut.

Ja jos minun tarinastani voi sanoa yhden asian, niin se on tämä:
Jumala näkee sinutkin.
Vaikka et vielä tuntisi Häntä.
Vaikka ajattelisit, ettei usko koske sinua.
Tai vaikka et olisi koskaan ajatellutkaan Jumalaa.
Hän näkee sinut.
Ja joskus Hän puhuu meille hyvin yllättävillä tavoilla – niin kuin minulle.
Mutta kun sydän kerran avautuu, silloin ymmärtää, että Hän on ollut lähellä koko ajan.
Nyt voin sanoa sen täysin sydämestäni ja ääneen:
Minä uskon Jeesukseen.
Häneen perustuu minun elämäni toivo